Jalka fetissi porno foorumi homoseksuaaliseen

Toisaalta transvetismiä ja trans-sukupuolisuutta pidetään sairautena. Käytännössä moni transu on todella hyvä-väköisiä. Koska en myönnä itselleni omaan sukupuoleen kohdistuvaa kiinnostusta tai transseksuaalisuutta, en ole myöskään sairas? Tietysti taipumuksen yleisyydellä voi myös lohduttautua. Tämäkin on tyypillistä omantunnon lepyttelyä.

Sinähän sen tiedät ;P Sorppa nyt vaan, mut eikös olis sittenkin aika tunnustaa itselle omat kiinnostuksen kohteet ja tulla ulos kaapista. Elämä saattas olla huomattavasti helpompaa, kun ei tartte elää kaksoisstandardien mukaan, joita myös kaksinaismoralismiksi kutsutaan. Homuos on ollut rikos vuoteen Suomessa. Transasiat löytyy psykiatrian kirjoista tänäpäivänä. Voimme puhua homoudesta psyykkeen ongelmana. Ajatus ei sinäänsä niin huono ole, mutta kun on jokin epäonnistunut suhde takana, saatan olla tyytyväinen täysin yksinäisyyteenkin.

Paras kommentti tästä elämästä on ollut eräältä edesmenneeltä sukulaiseltani. Hän totesi, että taitaa olla naisia niin paljon, että rumempia voi kivittää pois. Pienen elämän kun on karvakolmion tähdistöä tutkinut, niin sitä alkaa olemaan kiinnostunut muustakin kuin siitä Eli mihin olemme päässeet? Suojaumista homouden taakse - yksinäisyyttä - kaverinpuutetta - sairautta taikka alkoholiongelmaa. Olisikohan paras vaihtoehto ottaa näennäinen suhde?

Onnistuuko se vai meneekö se jälleen pieleen??? Minä en todellakaan jaksa lähteä miettimään vanhoja kavereita, kuka on ollut kenekin kalussa kiinni taikka kuka nainen nuollut ketäkin ja mistä? Itse voin tulla kaapista ulos ja todeta, että mikäli riittävän motivoitunutta parisuhdetta ei löydy, niin olen mielummin yksin.

Ne vanhat suhteet joista jollakin on jotain sanomista voin vain todeta siten, että mikäli heidän mielihalujen mukaan oltaisiin eletty, niin minä makselisin elatusta ja he olisivat yksinhuoltajia, jotka häiriköisivät omia sinkkumiesnaapureitaan. Mikäli he sitä haluavat tehdä, niin tehkööt muiden kanssa. Tuskin kukaan ottaa muniaan pois mikäli sinä olet siitä jotakin mieltä.

Herääkin kysymys siitä, että miksi sinä ylipäätänsä olet kiinnostunut koko asiasta? Saattaisiko sinunkin kaapissa asua pieni homo? Veikkaan joko a sulla on jonkinlainen fetissi naisten alus vaatteita kohtaan tai b pidät naismaisista piirteistä miehessä. Ensimmäisessä tapauksessa en pitäisi homona ja toisessa tapauksessa ehkä jossain määrin taipuvaisena biseksuaalisuuteen. Tämähän on ihan selvä asia: Eikä muuten ole tiettävästi mikään pieni vähemmistö, nämä transsuuntautuneet.

Ja todellakaan he eivät ole homoja. Transmiehiin suuntautunut mies on homppeli. Minäkin pidän transvestiiteistä ja olen ollut sähköpostin välityksellä yhteydessä muutaman kanssa ja olemme vaihdelleet kuvia ja ihan suoraan kertoneet miten voisimme tyydyttää toisiamme.

Vaikka ihailen heitä ja haluaisin saada jostakin hyvän ystävän, niin en ole uskaltanut edetä asiassa, koska olen vielä naimisissa.

En koe että olisin homo, sillä eikös varsinaiset homot juuri pidä miehisistä miehistä eikä heitä kiinnosta naismaisuus. Jos seksuaalisuuttani pitäisi määritellä, niin minua voisi lunnehtia bi-seksuaaliksi. Transut ovat usein erittäin kauniitam erilailla kuin naiset. Olen vain katsellut kuvia ja ihaillut muotoja. Vaimosi on oikeassa, hintti! Minusta ei ole homo. Oli jalkojen välissä mitä tahansa, ei se muuta sitä, että muuten ihminen näyttää naiselta ja on naisellinen.

Jos mies on kiinnostunut naisesta tai naiselta näyttävästä ihmisestä muttei miehestä, ei kyseessä voi olla homo. Homomies on kiinnostunut miehistä. Tietenkin nyt on kyse vain fyysisestä kiihottavuudesta ulkonäön perusteella. Syvemmät rakkauden tunteet eivät tule ulkonäöstä vaan siitä mitä ihmisen sisällä on. Homo hän ei todennäköisesti ole. Aika usein asialla ovat bi-miehet, näihin olen törmännyt varsin useita kertoja.

Osalla on omia transvestiittiunelmia, joita eivät uskalla kohdallaan toteuttaa. Todelliset ystäväni ovat ne ,jotka hyväksyvät minut, vaikka sitten hameessa -kin ja kunnioittavat tunteitani ja kokemuksiani, ja sellaisia luonteeltaan ,ettei minun ole tarvinnut pelätä niistä heidän seurassaan kertoa. Todellisten ystävieni seurassa pystyn todella olemaan itseni. Muut tuttavuudet naapurit yms. Jako ystäviin ja muihin on minulla siis mitä yksinkertaisin ja ilmenee arjessani helposti: Pelkkä hyväksyntä ja keskinäinen kunnioitus riittää täysin ja avaa aina oven hänelle jatkossakin.

Jos pidät naisista, niin olet hetero. Joo, tuota kysymystä minäkin olen kysynyt itseltäni, sillä olen samanlainen transuista pitävä mies. Tämä ei ole hetken huumaa, sillä olen jo yli 50 ja edelleen tykkään transuista. Olen käynyt muutamien kanssa sähköpostikeskustelua, mikä on ollut ihan mukavaa. Jos minut täytyyy lokeroida seksuaalisuuden mukaan, niin ilmeisesti olen bi-seksuaali. Tykkään naisen näköisistä ihmisistä, riippumatta siitä mitä sieltä jalkojen välistä löytyy. Minua ei sitten kiinnosta yhtään raavaat miehet, kuten oikeita homoseksuaaleja.

Mies joka on kiinnostunut miehistä on homo. Tai kuten jotkut sanovat hintti,. Eihän homoseksuaalisuus ole mikään sairaus. Samanlainen seksuaalinen suuntautuminen kuin heterouskin. Itse harrastan seksiä vain transladyni kanssa ja hän minun kanssa, siis miestä haluaa vain. Ei voisi vähempää kiinnostaa pillu. Se pitää olla miehen peppu kauniissa naisellisissa vaatteissa! Tämä on kyllä yleisesti ottaen mennyt aika lailla trans-porno- ja ladyboyfanittajien ja naiseksi pukeutuvien tiitti-heteromiesten palstaksi.

Jälkimmäinen on siis vieny transvestismin astetta pidemmälle kun pelkät pukeutujat. Mitkään vaatteet, hormoonit, leikkelyt, ajatukset, kokemiset ts. Näin se vaan on vaikka tällä palstalla transvalheet elääkin omaa elämäänsä. Ei teekään, mutta transsukupuolinen nainen on jo alunperin nainen, vaikka kroppa onkin väärän näköinen.

Vastaavasti transsukupuolinen mies on mies. Totuus on kuitenkin se että JOILLAKIN tämä naiseus siellä päänupissa on niin paljon syvempää tässä toisessa sukupuolessa että heidän oman elämänsä terveydenkin kannalta voivat nyt näin paremmin. Onhan heilläkin oikeus elää yhtä tasapainoista elämää kuin esim sinä. Se mikä sinua varmasti häiritsee yhtä paljon kuin minuakin on se että mukana näissä on paljon sekopäisiä, elämälle protestoijia ja vain siksikin naisten vaatteisiin piiloutujia!??!

Vuosien kokemuksellani tunnistan kyllä liki satavarmasti transtaustaiset, jokin vain sen aina minulle kertoo toki Suomessa varsinkin on useakin nainen hyvin paljon miesmäinen. Transtaustainenkin voi toki olla myös hyvin tempperamenttinenkin mutta niinhän sitä naiset ovat muutkin! Mutta sitten mieheni päättikin, että nyt tämä "kokeilu" lopetetaan. Minulla ei ollut mitään juttuja, ajattelin, että jos mies kuin tottuisi ajatukseen, niin ehkä sitten joskus minullakin voisi olla jotain suhteita, tai meillä yhdessä.

Nyt mies on sitä mieltä, että olemme vain me kahdestaan, emmekä ole asiasta puhuneet sen koommin. Minua asia kuitenkin ahdistaa jollain tasolla. Koen sellaista painostavaa tunnetta rinnassani, kun alan ajattelemaan näitä asioita, koko loppuelämä kahdestaan. Yritän olla ajattelematta, mutta ne tulevat väkisin mieleeni. Minulla on romanttisia ajatuksia joihinkin miehiin, mutta en halua pettää miestäni, koen sen olevan väärin. En halua myöskään erota, koska rakastan miestäni ja meillä on perhe.

En myöskään halua aloittaa rinnakkaissuhdetta nyt, koska meillä on lapsia. Ymmärrän täysin tämän asian, lapseni haluavat normaalin perheen. Enkä ole ajatellutkaan, että nyt mitään touhuisinkaan.

Sitten kun lapset ovat isoja ja elävät omaa elämäänsä, silloin minä voisin aloittaa oman elämäni sellaisena kuin itse haluan. Tavallaan suljen osan itsestäni johonkin piiloon, ja odotan aikaa kun saan päästää sen ulos. Sitten kuitenkin mietin, että onko tämä ihan reilua minua itseäni kohtaan?

Kuinka voisin helpottaa oloani? Mistä saisin jotain keskusteluapua tai vertaistukea tällaiseen ongelmaan? Mulla ei ole kavereita joille puhua, mutta mulla on 15 -vuotias transpoika "veli", joka kutsuu mua Viljamiksi koska niin pyysin. Hän asuu kuitenkin kaukana minusta. Perhe on nyt kuitenkin ongelma. He sanovat, että jos kerran olen poika niin mun pitää tehdä poikien hommia ja lopettaa kaikki akkamaiset jutut. Se loukkaa aika paljon, sillä eihän vaatteilla, tekemisillä ja väreillä ole sukupuolta.

En saa mistään lähipiiristä tukea tai apua. Vanhempani tarvitsevat jonkun kelle puhua näistä ja neuvoja, miten toimia trans sukupuolisen kanssa. Tunnen itseni hyvänä sellaisena kuin olen mutta en halua, että vanhempani häpeävät minua.

Olen aina ollut ujo tyttöjen seurassa, vaikka olen itsekin tyttö. Pojat kyllä pitävät minusta, mutten heistä ole oikeasti erityisemmin kiinnostunut. En ikinä ole oikeastaan kikattanut heidän seurassaan, mikä tekee vaikutuksen monesti.

Ja se on välillä ahdistavaa. Olen aina ollut kiinnostunut tytöistä, koska ne ovat aina olleet söpöjä. Pojille pitäisi tehdä selväksi, että he eivät minua erityisesti kiinnosta, koska en halua olla "femme fatale", vaan pelkkä femme, jos sitäkään. Tarvitsen apua ja voimia, että pääsen pimeästä ja ahdistavasta kaapista valoisaan huoneeseen. Itse olen kehoahdistusta kokeva transihminen, ja minun on todella vaikea ymmärtää tai hyväksyä näiden ihmisten identiteettejä tai kaapistatuloja.

Monet heistä ovat olleet "ylpeitä" binäärisukupuolen edustajia, äänekkäitä sateenkaarivaikuttajia jopa. En voi olla ajattelematta, että tiukat normit "tekevät" ihmisistä muunsukupuolisia, kun eivät ymmärrä ettei niiden "tarvitse" määritellä ketään.

Samalla minusta tuntuu jotenkin siltä, että omaan tilaani tunkeudutaan, tai että minut niputetaan ryhmään, johon en kuulu ~ tai että nämä ihmiset niputtavat itsensä samaan kategoriaan minun kanssani. Miten voisin olla vähemmän ihmisparsa, yrittää ymmärtää ja olla ahdistumatta kyseisenlaisista kaapistatuloista? Hei olen 27 vuotias mies.

Tykkään pukeutua naisten leveälahkeisiin treenihousuihin. Käytän niitä julkisesti ja myös itsetyydytyksessä. Onko se normaalia että kiihottuu kyseisistä housuista tosi paljon varsinki materiaalista? Moi olen 45v perheellinen mies. Olen aina nuoresta asti tykännyt pukeutua salaa naisten vaatteisiin. Se on tuottanut suurta nautintoa ja kiihottanutkin.

Kuitenkin olen halunnut pitää kaiken salassa ja kapissa. Vaimoni on kyllä joskus epäillyt minua, kun on huomannut, kun vaatteisiin on koskettu. Olen aina myös fantasioinut miestenvälisestä erotiikasta ja se tunne on kasvanut vuosi vuodelta. Muutamia btm-kokemuksia on ja olen nauttinut niistä. Nyt on ajatus Toppina olemisestakin tuntunut hyväksyttävältä.

Vaikeaa on tehdä salaa, jotenkin pettää koko perhettä ja se vaivaa minua ja psyykettä. Seksi vaimon kanssa ei ole koskaan sujunut oikein hyvin. Olen liian herkkä ja hellä hänelle. En tiedä mitä teen?

Tuntuu että elämä menee hukkaan ym. Meillä on kaksi lasta, joista toinen jo aikuinen ja toinenkin melkein. Olen teini-iästä asti tiennyt olevani homo, mutta jotenkin vain elämä lähti menemään näin. Vaimoni on tiennyt seksuaalisesta suuntautumisestani alusta asti. Välillä on ollut vaikeita aikoja ja ero on ollut lähellä, mutta vasta nyt olemme oikeasti eroamassa. Vuosikaudet halusin vain seksiä miesten kanssa eikä varsinaisia syvempiä ihastumisia ollut kuin pari kappaletta.

Tänä keväänä minulle tapahtui kuitenkin totaalinen rakastuminen toiseen mieheen. Aloin huomata kiinnostuvani 25 vuotta nuoremmasta melko uudesta työkaveristani vähitellen.

Lopulta tämä johti siihen, että ajattelin vain häntä päivin öin. En ollut ikinä aiemmin tavannut miestä, joka miellyttäisi minua niin täydellisesti joka suhteessa. Olin melko varma siitä, että hänellä ei ole parisuhdetta ja ajattelin, että on mahdollisuuksien rajoissa, että hänkin olisi kiinnostunut miehistä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minun on pakko kertoa asiasta hänelle, koska muuten en ikinä pääse siitä yli.

Eräänä iltapäivänä töistä lähdettyä onnistuin tarjoamaan hänelle kyydin ja kerroin autossa, että pidän hänestä joka suhteessa. Hän otti sen juuri niin hyvin kuin ajattelinkin, koska hän on niin hieno ihminen. Valitettavasti hän ei kuitenkaan tuntenut minua kohtaan samoin, vaikka antoi ymmärtää, että hänellä on ollut homoseksuaalisia kokemuksia. Luulin, että asian selvittäminen auttaisi minua eteenpäin, mutta tuskasta tulikin aivan sietämätöntä.

Minuun iski epätoivo siitä, että en enää koskaan voi tuntea mitään näin voimakasta ketään kohtaan ja että tämä oli viimeinen tilaisuuteni kokea syvällinen rakkaussuhde miehen kanssa. Kerroin rakastumisesta vaimolleni ja sen tuloksena päätimme erota, koska tämä oli hänellekin liikaa.

Tapahtumasta on nyt n. Nyt on uskoni kuitenkin lopullisesti alkanut hiipua, mutta rakastumisen tunne ei hellitä. On vaikeata nähdä häntä päivittäin, mutta vielä vaikeampia ovat viikonloput, kun tiedän, että en näe häntä. Olen nyt laittanut eri paikkoihin kontakti-ilmoituksia, joissa haen miestä tositarkoituksella, mutta en ole kovin toiveikas. Halusin vain kertoa tämän tarinan, vaikka eihän tähän auta kuin aika tai se, että työkaverini mahdollisesti on lähdössä muualle, jolloin en enää häntä näkisi.

Sekin ajatus tosin tuntuu pahalta, vaikka pidemmän päälle se ehkä olisi paras ratkaisu. Olen jotenkin pohjattoman surullinen siitä, että haluaisin saada rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta en jaksa uskoa siihen, että se koskaan toteutuisi. Tuntuu siltä, että tämä oli viimeinen mahdollisuus eikä minulla ole enää oikein mitään motivaatiota elämään. Samassa yhteydessä tulin myös kaapista ulos melko monille ja ajoittain tuntuu siltä, että en mitenkään selviä tästä täydellisestä elämän ja tunteiden myllerryksestä.

Olen kohta 23 täyttävä mies joka kuitenkin tuntee olevansa nainen. Tässä on monta vuotta mietitty, tuskailtu ja ahdistuttu tämän asian takia, että nyt on aika alkaa tehdä asialle jotain Mitkä ovat ensimmäiset askeleet, kun alkaa sukupuoltaan muuttamaan?

Samoiten minua huolettaa sukulaiset jotka ovat kaikkea "lieveilmiöitä" vastaan. Miten heille olisi viisainta tästä asiasta kertoa. Olen kolmen lapsen äiti. Heidän isänsä kanssa olin kaksikymmentä vuotta yhdessä. Vuosi sitten uskaltauduin tulemaan kaapista eräälle silloiselle kaverilleni: Eihän se hyvin mennyt, en jaksa mennä yksityiskohtiin, enkä itseasiassa niitä tiedäkään, mutta kuten sanottua, hän on nyt entinen kaverini. Meni yli puoli vuotta, kun uskaltauduin vihdoin sanomaan saman aviomiehelleni.

Hän kiitti luottamuksesta, sanoi olevansa aina mun tukenani, mitä ikinä tekisinkään, mutta että koska ei itse ole homo, ei koe voivansa jatkaa yhteiseloa minun kanssani. Minulla ei ole enää parasta kaveria, mulla ei ole enää aviomiestä, jolle itkeä huoliani.

Niille yhden käden sormilla laskettaville kavereilleni en uskalla avautua. Kaksi edellistä kertaa olivat niin tuhoisia. En tiedä kuinka selviäisin, jos menettäisin heidätkin.

Sukulaiset eivät tiedä, he eivät taida ymmärtää miksi erosimme. Tuntuu että kaikki pitävät minua syyllisenä. Tunnen itseni erittäin huonoksi ihmiseksi. Nyt olen sitten tilanteessa, jossa tavallaan olen ulkona, tavallaan en, koska en ole kertonut kaikille. En myöskään oikein tiedä mitä mä haluan.

Binderiä olen kokeillut, en pidä siitä kuinka kuuma se on. Huomaan etten oikein enää jaksa huolehtia itsestäni. En usko rehellisesti voivani koskaan saada ihmissuhdetta, joka perustuisi totuudelle. Minut on hylätty kahdesti sen takia mitä olen. En jaksa uskoa, ettei niin tapahtuisi vastakin. Rehellisesti, ellei minulla olisi lapsia, harkitsisin päivieni päättämistä.

En vain oikein näe mitään mieltä tässä, olen lähinnä vaivaksi muille, ja paheksunnan kohde, jätinhän mieheni "ilman mitään syytä". En osaa kuvitella tulevaisuuttani. En oikein näe edes viikkoa eteenpäin. En käsitä mitä mun pitäisi tehdä.

Olen 19 ja koen olevani transsukupuolinen. Olen hautonut asiaa lähes 5 vuotta, mutta vasta reilun vuoden olen ollut varma asiasta.

En ole kuitenkaan koskaan kertonut asiasta kenellekään. Tavallaan olen tiennyt jollain tasolla siitä lähtien, mutta silloin ajattelin vain, etten pidä kehostani koska olen lihava olin kuitenkin reilusti alle 40kg. Myöhemmin aloin "leikitellä" ajatuksella, että olisinkin oikeasti poika enkä tyttö, mutten moneen vuoteen kuitenkaan tehnyt asialle mitään. Nyt kuitenkin jostain syystä päädyin siihen, etten enää voi "valehdella" itselleni. En ollut aiemmin kokenut transsukupuolisuuden "oireita" kovin vahvasti, joten siksikin olin helposti epäillyt itseäni.

Nyt kuitenkin olen havahtunut siihen, miten "väärältä" kaikki tuntuu. En esimerkiksi ollut kokenut varsinaista dysforiaa ennen kuin vasta viime kuukausina, mutta nyt ahdistun todella helposti pienistäkin asioista. Tunnen olevani tällä hetkellä hukassa. Olen tullut liian pitkälle mennäkseni takaisin, mutta tuntuu siltä, etten voi jäädä tähänkään tai teen jotain peruuttamatonta.

Pelkkä ajatus siitä, että kertoisin perheelleni saattaa aiheuttaa ahdistuskohtauksen, eikä minulla ole muita kenelle voisin harkita kertovani. Tunnen olevani asian kanssa todella yksin enkä tiedä mitä tehdä.

Haluaisin kuitenkin olla poika. Minulla on lyhyet hiukset, käytän meikkiä, mutta vain saadakseni kasvoni näyttämään maskuliinisemmilta, ja käytän poikamaisia vaatteita. Mielestäni miehen lihaksikkaampi keho on kaunis, ja haluan sellaisen itsellenikin. Olen aina ajatellut olevani biseksuaali, mutta ajattelen olevani kiinnostunut miehistä vain siinä tapauksessa, että itsekin olisin mies.

Mikä sellaisen seksuaalisuuden virallinen nimi on? Vihaan tätä kehoa niin paljon, että se on aiheuttanut masentuneisuutta, itsetuhoisuutta ja viikon olon suljetulla osastolla. En kuitenkaan uskalla puhua asiasta vanhemmilleni, johtuen kai siitä, etten muutenkaan hirveästi ajatuksistani heille puhu. Haluaisin todella paljon olla poika! Rakastan sitä, jos joku sanoo että näytän ihan pojalta.

Mutta sitten taas jos joku muistuttaa minua siitä että olen vangittu tytön kehoon, alkaa ahdistaa. Kiitos jos osaatte auttaa! Hei, Olen 17—vuotias homo. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miten alaikäisenä pystyisin tapaamaan homoja tarkoituksessa, että jossain vaiheessa voisimme alkaa seurustella.

En siis kysy, mistä löydän seksiseuraa näitä viestejä on aivan liikaa keskustelupalstoilla vaan miten nuoret homot voivat löytää seurustelukumppanin. Olen miettinyt pääni puhki sitä, missä voi tavata näitä henkilöitä.

Yhteiskunnallinen olettamus on se, että jokainen on hetero, ellei hän toisin kerro, joten jokaisen hyvännäköisen ja mukavalta vaikuttavan miehen kanssa ei voi tai voisi, mutta en viitsi mennä jutustelemaan. Mietin ylipäätään, onko samankaltaisia "ongelmia" yleisesti nuorissa homoissa vai olenko jossain kuplassa, missä en huomaa nuorten homojen parisuhteita?

Olenko tämän ajatuksen kanssa aivan metsässä? Kontekstina lisättäköön se, että olen tullut kaapista vanhemmilleni ja parhaimmille ystävilleni. Mahdollinen "julkinen ulostulo" esim postaus facebookiin on minulle yhdentekevää enkä pidä sitä tärkeänä — mahdollisesti parisuhteen myötä tälläinenkin voisi tapahtua Oon 17 vuotias tyttö, mulla on pitkään ollu fiilis et haluaisin olla poika.

Mua ahistaa tää et oon väärässä kehossa missä en haluaisi olla. Ylä-asteella mulla oli ulkonäköpaineita ku en ollu yhtä hoikka kuin muut tytöt.

Lopetin viiltelyn kun löysin tän poikamaisen tyylin poikamaiset vaatteet, lyhyet hiukset jne. Oon jonkin verran saanut palautetta tästä tyylistä mutta en oo välittäny, tää poikamainen tyyli on auttanu mua hyväksymään itseni sellaisena ku oon.

Oon kiinnostunu pojista, mutta Nyt pari päivää oon miettiny et tykkään myös tytöistäkin. Tää on niin hämmentävää ku en oo ikinä ajatellu tällaisia asioita. Oon kertonu parille kaverille, etsivä nuorisotyöntekijälle ja seurakunnan nuorisotyönohjaajalle tästä. Kyseessä on siis minun lapseni. Hän on aina ollut tietyllä tavalla enemmän maskuliininen, nyt taaksepäin katsoessani. Hän tykkää pukeutua miehisesti ja lopetti meikkaamisen. Hän on kiinnostunut tytöistä. Hän sanoo, että kokee itsensä enemmän miehiseksi.

Hän ei halua vaihtaa kehoaan miehen kehoksi, vaan on tyytyväinen kehoonsa. Tämä kaikki on minulle ihan ok, ja sitä kuka ja millainen hän on. Ongelma on siinä että sanon välillä ajattelematta, ilahtuneena ja rakkaudella, kun hän tekee jotain kivaa, "hyvä tyttö".

Siis ihan sellaisesta tottumuksesta ja samalla tavoin kun sanon siskoni koiralle. Tämä loukkaa häntä paljon, ja siihen pahaan oloon ei auta se, että hän tietää minun tietävän kyllä kuka hän on ja etten tarkoita, että nyt näkisin hänet tyttönä sen enempää kuin useamman lapsen vanhempi oikeasti ei erottaisi kuka hänen lapsistaan on kukin, vaikka välillä suusta tuleekin väärä nimi.

Iloinen yhdessäolo muuttuu surulliseksi tunnelmaksi loppuillaksi. Tulee sellainen olo, että taidan muuttaa yksin lappiin loppuelämäksi, kun on liian vaikeaa enkä osaa, kun en voi vartioida aina jokaista sanaani, tai olen ihan hirveän varautunut. Kun olen iloisella, vapautuneella ja rakastavalla ololla, en voi kontrolloida kaikkea kokoaikaa.

Yritän siis, mutta se vain unohtuu. Mitä tälle voi tehdä? Koen, että itse olen transgender naisesta agenderiin. Olen puhunut mun terapeutilleni sukupuolenkorjausleikkauksesta ja kaikesta siitä ja sinänsä mä oon matkalla kohti sitä ihmistä, joka mun kuuluukin olla. Tavallaan kaikki ulkopuoliset asiat on hoidossa, mutta psyykkinen ja sosiaalinen puoli on ihan paskana. Tuntuu siltä, että mua ei koskaan tulla pitämään normaalina ihmisenä.

Transgenderin leima tulee aina leijumaan mun yllä, ja vaikka tiedän että meitä on monta, niin silti omassa elämässä ja tuttavapiirissä olen yksi ainoista queer ihmisistä.

Olen kaiken aikaa masentunut, yksinäinen ja pelokas, ja kaikki kohtelee mua kuin jotain avaruusoliota. Kuinka tuntea itsensä normaaliksi yhteiskunnassa ja kuinka käsitellä sitä, miten muut minua kohtelee trans ihmisenä? Mistä kaikkialta voin löytää tukea, ja mitä mun pitää tehdä itteni kanssa, että selviän hengissä tästä elämästä?

Koen itseni mieheksi naisen kehossa. Vanhempani haluavat muuttaa minua heteroksi yms.. Olen kertonut läheisimmille ihmisille asiasta. Vanhempani eivät halua hyväksyä asiaa. Olenko tehnyt jotain väärää, että minun vanhemmat eivät hyväksyisi asiaa?

Voinko tehdä asialle jotakin, että minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen, etteivät ihmiset muuttaisi minua sellaiseksi kuin toivoisivat? Olen jo vanhempi nainen, lapseni maailmalle kasvattanut, avioliittoakin takana vuosikymmeniä.

En vaan koskaan ole ollut liitossani seksuaalisesti tyydyttynyt, nyttemmin ei seksiä ole juuri nimeksikään. Itsetyydytystä sormin joskus harrastan. Olen vuosia haaveillut toisista naisista, kuvitellut millaista seksi olisi toisen naisen kanssa. Tuttavapiirissä ei ole lesboja, ainakaan tiettävästi. En ole myöskään aikaisemmin avautunut millään palstalla enkä kenellekään.

Mistä saisin keskustelualue, vaikkapa vaan näin netissä. Olen niin hukassa seksuaalisuuteen kanssa. Vielä mainitsee, että avioliiton ulkopuolella olen ollut seksisuhteissa joidenkin miesten kanssa enkä ns. Kolme kuukautta sitä kesti, kuhertelua ja ihanaa yhdessä olemista, niin että mukana oli seksiä ja muita seksuaalisuuden näyttäytymisiä, mutta sitten se alkoi kadota. Pikkuhiljaa väli oli joka toinen viikko, joka kolmas viikko kun oli lähintä mahdollista seksuaalista kanssakäymistä.

Lopulta saattoi mennä kuukausi, että oli sitä. Kamppailemme sen kanssa, ettei kumppanini tiedä mitä hänen seksuaalisuutensa on, kuitenkin identifioituu tällä hetkellä aseksuaaliksi, koska häntä ei seksuaalisuus mitenkään tunnu kiinnostavan, saati seksi tai pussailu.

Vaikka hänellä on vaikeaa, on silti minun, toisen osapuolen, vaikea ymmärtää ja jaksaa tätä tilannetta. Kaipaisin aivan hirveästi vertaistukea joltain toiselta henkilöltä, jolla on sama kuin meillä: Asia on mennyt jo sen verran pahaksi, että se on vahingoittanut omaa itsetuntoani, sillä kamppailen sen kanssa, olenko itse tarpeeksi haluttava, teenkö jotain väärin, olenko väärä henkilö hänelle - hän kyllä herättää minussa niin hirveästi seksuaalisia tuntemuksia, ettei mitään jakoa.

Haluaisin kokea olevani haluttu, että muhun kosketaan ja että seksi olisi normaali osa parisuhdettamme. Itken aiheen tiimoilta lähes viikoittain, joskus monta päivää peräkkäin, sillä tämä tilanne on todella turhauttava, vastapuoli ei puhu aiheesta vaan lukkiutuu ja itse selitän monologeja siitä miltä tuntuu.

Olen miettinyt, että voisinko saada tarvittavat stressinhelpotukset muualta, mutta en oikeastaan haluaisi ketään muuta kuin kumppania. Tai jonkun ohjenuoran jota käyttää, ettei tarvitse aina itkeä ja pahoittaa mieltään, kun tulee pakit. Koko suku on homofobinen, joten minullekin opetettiin jo ihan pienenä, että kaikki muu paitsi heterona oleminen on väärin. Onneksi sain tietää asioista lisää ja hyväksyin seksuaalivähemmistöt yläasteella.

Vuosi sitten tajusin jotenkin olevani bi. Se tuntui oikealta ja hyväksyin seksuaalisuuteni, mutta en ole uskaltanut tulla kenellekään ulos kaapista, koska pelkään muiden reaktioita, vaikka tiedänkin että ystäväni hyväksyisivät minut. Mutta nyt olen alkanut miettiä seksuaalisuuttani. Minulla ei ole mitään kokemusta, joten voinko vielä määritellä itseäni miksikään?

Sen lisäksi, olen pohtinut paljon ihastuksiani ja mieltymyksiäni. Minulla on ollut pari ihastusta ja ne kaikki ovat olleet poikia kohtaan. Haluaisin olla pojan kanssa joskus suhteessa. Mutta seksi poikien kanssa ei tunnu kiinnostavan samalla tavalla kuin tyttöjen kanssa. Muistan, kuinka jo ensimmäisissä seksuaalisissa fantasioissani pidin paljon enemmän kahden naisen välisestä seksistä kuin miehen ja naisen. Se on aina tuntunut huomattavasti kiihottavammalta. Olen katsonut myös pornoa, ja lesboporno on huomattavasti parempaa kuin heteroporno.

En ole varma olenko hetero vai bi. Pitääkö minun odottaa, että saan jotain kokemusta ja miettiä sitten mikä tuntuu oikealta? Tämä asia on ahdistanut minua jo pitkään, varsinkin kun asuu vanhempien luona ja tietää että jos olen bi ja he saavat joskus tietää, he varmaan heittävät minut ulos eivätkä varmaan halua nähdä minua enää ikinä. Mä olen miettinyt jonkun aikaa jo, kuka mä olen.

Mähän synnyin ikävä kyllä pojaksi, ja nyt omassa päässä on pikkuhiljaa alkanut asiat selviään. Mutta en ole uskaltanut kertoa kenellekään tuntemuksistani.

Uskon että kaikki ottaisi tosi hyvin ja tällee, mutta en vaan uskalla. En tiedä kenelle uskaltaisin kertoa ensimmäisenä, koska mua pelottaa super paljon, että jos ne hylkääki mut.. En tiedä mitään, mua ahdistaa mennä koulussa liikuntatunnille, vessaan ja kaikkialle mihin pitää mennä tiettyyn sukupuolelle suunnattuun paikkaan. Pidän itseäni tyttönä enemmän kuin poikana, mutta en uskalla mennä esim. Olen aika yksin tämän asian kanssa, en ole kertonut kellekään ja tämä on eka kerta, kun kirjotankaan mihinkään, toivon saavani jonkinlaista apua ja mielenrauhaa: Ensinnäkin kerron pientä kontekstia.

Olen aina puolustanut vähemmistöjä, varsinkin seksuaalisuus- ja sukupuoliasioissa. Kun menin yläkouluun, minusta ja yhdestä luokkatoveristani tyttö tuli parhaat kaverit. Aluksi minulle tuli pieniä 'hupsuja' ajatuksia, kuten 'Mitä jos nyt ottaisin hänen kädestä kiinni?

Pikkuhiljaa huomasin, että ajatuksista tuli haluja. Tunteista tuli suurempia, vaikuttavimpia ja riskeeraavia. Ne kasvoivat ja laajenivat ja aina kun katsoin häntä, minulle tuli miellyttävä, mutta samalla kahlittu olo. Kerran en kestänyt enempään ja kerroin yhdelle kaverilleni. Olo helpottui, mutta noin viikon jälkeen tunteet palasivat ja pahentuivat entistä enemmän. Aloin tosissani unelmoida suhteesta tämän ystävän kanssa ja kosketuksen vastustaminen oli mahdotonta.

Lopulta kerroin ihastuksen kohteelle. Ajat olivat olleet hankalia, joten aloin jopa itkemään, mutta hän otti asian rauhassa vastaan. Me olemme vieläkin ystäviä, mutta valitettavasti enempää meistä ei voi koskaan tulla.

Hänelle kertomisen jälkeen ei ole ollut niin paljon ongelmia tämän kanssa, mutta jos ajattelen sitä, alan taas tärisemään ja tuntemaan lämpöä sisällä.

Olen nyt hyväksynyt itseni lesbona. Kaverini tietävät ja olen facebookissa pistänyt tietoihini olevani kiinnostunut naisista, mutta perheeni ei tiedä. Kuitenkin tiedän, että he hyväksyvät minut ja olen päättänyt, että esittelen heille tyttöystäväni normaalisti, kun sellaisen saan. Ei tarvitse käskeä heitä istumaan ja selittää että tykkään tytöistä. Mutta aina välillä epäröin seksuaalisuuttani. Joskus mietin, että olinko väärässä ja että olen hetero, vai olenko ehkä bi, vai mahdollisesti aseksuaali.

Minua saa epäröimään joskus se, että ajattelen joidenkin miesten olevan söpöjä tai komeita jne. Aseksuaalia olen miettinyt, koska minua ei seksi kiinnosta ollenkaan. Se on hyvin mahdollista, että se on vain ikäni takia, mutta silti epäröin. Kiihotun kyllä 'melko useinkin' mutta itse seksi ei kiinnosta, ei miesten eikä naisten kanssa.

Olen melko varma olevani lesbo, mutta eihän ne ongelmat siihen lopu, ei ne koskaan. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni kauhistellut sitä, että olen yksin ystävänpäivänä. Haluaisin suhteeseen suuresti, mutta silti tunnen olevani liian nuori siihen. Mutta no, jos siihen haluan ja osaan pitää huolta itsestäni, kai minä ihan hyvin pystyisin, mutta en tiedä miten löytäisin ketään. Uskoakseni olen liian nuori nettideittailuun ja varsinkin baariin menemiseen. Olen miettinyt, että voisin mennä Setan nuorten sateenkaarikahvilaan, mutta ajat eivät sovi minulle.

Toivottavasti voisitte auttaa minua jossain. Viestistä tuli aika pitkä No enempää en osaa sanoa. Olin koko teini-ikänä ihastunut samaa sukupuolta olevaan ystävääni.

Eikä näin parikymppisenäkään ihastuminen vastakkaiseen sukupuoleen ole ottanut tuulta alleen. Ainoa ihminen, joka tiesi seksuaalisesta suuntautumisestani, pakko-outtasi minut seurassa, jossa iso osa kuului seksuaalivähemmistöön.

Jostain syystä jouduin heti vähätellyksi, minua pidettiin korkeintaan biseksuaalina, jos sitäkään. En tuntenut heistä ketään ennestään. Kokemus oli luonnollisesti hyvin traumaattinen, eikä todellakaan kiinnosta mennä mukaan paikkakunnan Setan toimintaan, varsinkin kun siihen kuuluu niitä ihmisiä, jotka vähättelivät minulle jo ennestään kipeää ja arkaa asiaa.

Lisäksi tunnun olevan konservatiivisempi kuin mitä julkisuudessa esiintyvät seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Mieluummin olen yksin ja syvällä kaapissa kuin seurassa, jossa minulla ei ole oikeutta olla minä. Olen viime viikot seurannut keskustelua mediassa siitä, saako ihmisen pakko-outata, varsinkin silloin, jos hän ei ole samaa mieltä esim. Suurin osa tuntuu olevan sitä mieltä, että saa. Nyt mietin sitä, että tekeekö vähemmistöön kuuluminen todella ihmisestä lampaan?

Onko vain yksi mielipide oikeutettu? Näin kaapissa olevana tuntuu todella kurjalta, että minua pidetään huonompana siksi, etten huonojen kokemusteni takia uskalla julkisesti olla sitä mitä olen.

Puheet pakko-outtauksen oikeudenmukaisuudesta eivät kannusta kertomaan totuutta itsestäni. Onko tosiaan niin, että on olemassa vain yksi oikea tapa kuulua seksuaalivähemmistöön? Olen lesbo, en lammas! Olen vuotias nainen ja jo pitkään identifioitunut biksi. En ole kuitenkaan liiemmin tuonut suhtautumistani esille. Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että pyrin suhteisiin vain miesten kanssa, koska niin on helpompi; tämä kuulostanee setalaisten korvaan rajoittuneelta ja niin se onkin, mutta omassa tuttavapiirissäni päätös on mielestäni ymmärrettävä.

Olen kyllä kysyttäessä vastannut aina rehellisesti ja muutaman läheisen kanssa saanut purkaa tuntojani enemmän. Viime aikoina olo on ollut levoton ja masentunut ja olen alkanut kyseenalaistaa sekä omia ajattelumalleja sekä suuntautumistani.

En ole ollut ikinä vakavassa parisuhteessa, vähemmän vakavia on ollut muutama. Nämä suhteet ovat olleet varsin epätyydyttäviä. Seksi ei ole tuntunut erityisen hyvältä, vaan olen saanut nautintoa lähinnä haluttavana olemisesta ja alistumisesta. En tiedä olinko yhdestäkään näistä miehistä todella kiinnostunut vai oliko kyse jostakin ihan muusta, halusta olla parisuhteessa koska muutkin tai halusta olla haluttava.

Ylipäänsä kiinnostun ihmisistä seksuaalisessa mielessä äärimmäisen harvoin - ja jos olen rehellinen, niin kyllä ne ovat useimmiten naisia. Olen miettinyt aseksuaalisuuttakin, kai siinäkin on jonkinlaisia asteita? Seksin ajatus abstraktilla tasolla ja eroottisissa tarinoissa kiihottaa, mutta en pysty kiihottumaan kenenkään todellisen ihmisen ajattelusta, enkä koskaan ole saanut orgasmia.

Huomaan myös ajattelevani, että ehkä minä vain tarvitsen parisuhdetta vähemmän kuin ihmiset yleensä. Ehkä en tarvitse parisuhdetta? Minun on ollut vaikea ymmärtää ihmisten ahdistumista sinkkudesta, minullahan on laaja ystäväpiiri.

Tiedän ahdistuvani lähinnä sen vuoksi, että mitä vanhemmat ja ystävät ajattelevat, kun en ole ikinä seurustellut. Säälivätkö ne, jos olenkin yksin? Minä olen usein ajatellut, että hyvät ystävät ja ystävien lapset riittäisivät minulle, jos vain voisin olla varma, että heillä on minulle aikaa, kun olemme vanhempia ja muilla on perheet Pelkään kyllä yksin jäämistä, ja heikkoina hetkinä olen vakuuttunut, että hommaan heterosuhteen ja lapsia vain välttääkseni sen.

Huomaat, että ajatukseni ovat sekavia. En osaa tunnistaa, onko kyse siitä, että olenkin lesbo tai ainakin enemmän sinnepäin vai onko vain niin, etten ylipäätään oikein kiinnostu ihmisistä samalla lailla kuin muut. Mieleni tekisi tavata muita bi-naisia ja lesboja ja tunnustella, että ovatko omat kokemukseni ja ajatukseni heidän kanssaan samanlaisia.

Myös aseksuaalisuudesta olisi hyvä saada puhua jonkun kanssa, tunnustella että sopisiko se minuun. Olen harkinnut, että etsisin satenkaariväkeä ihan Helsingin yöelämästä, mutta tämä on lopulta niin pieni kaupunki.

En välittäisi avata pohdintaani koko tuttavapiirilleni ennen kuin tiedän itse enemmän. Epäilen olevani lesbo, ajatus seksistä miehen kanssa inhottaa ja olen ihastunut tyttöön.

En ole vielä tullut kaapista ulos, mutta haluaisin kertoa siitä parille harkitulle henkilölle, joista toinen on paras kaverini. Olen ihastunut parhaaseen kaveriini, joka on hetero. Yhtenä päivänä keskustelu päätyi lesboihin. Kaverini rupesivat puhumaan kuinka hirveää olisi, jos joku kaveri olisi lesbo.

Ihastukseni kohde sanoi, ettei ikinä voisi tykätä tytöstä sillä tavalla. Ja muut sanoivat, etteivät voisi olla henkilön kanssa koska heillä on pelko ihastumisesta. Mainitsin sitten siinä jotain, että minua ei haittaisi, vaikka ystäväni olisi lesbo ja heti kaikki syyllistivät. Haluaisin kertoa tästä jollekin mutta en uskalla koska juorut leviäisivät heti näin pienellä paikkakunnalla. Epäilen että kaverini alkavat kohta jo epäillä jotain. En haluaisi olla yksin tämän asian kanssa mutta menettäisin kaikki ystäväni siinä samassa.

Enkä halua vielä kertoa vanhemmillekaan. Olen ihan pulassa mitä mun pitäisi tehdä? Tiedän että tämä on kysymistä varten mutta tahdon enimmäkseen vain avautua ja kysyä olenko normaali ja missä voisin puhua näistä asioista. Olen pan-seksuaali mutta vielä kaapissa oikeassa elämässä, yksi ystäväni tietää.

Internetissä esiinnyn avoimesti pan-seksuaalisena, mutta olen jo pari kertaa saanut kritiikkiä siitä etten oikeasti ole pan-seksuaali koska pidän enemmän tyttömäisistä pojista ja tytöistä kuin macho-miehistä.

Internetissä olen myös jakanut kuvia itsestäni useiden poikien ja miesten kanssa, roolileikkinyt, yleisesti sekä tyttönä. Usein tunnen seuraavana päivänä "krapulaa" eli mietin mitä taas tuli tehtyä. Usein minua huomattavasti iäkkäämmät miehet pyytävät kuviani, joskus pissaamis- tai köyttämiskuvia.

Mutta minua häiritsee vain se että nautin erikoistenkin pyyntöjen toteuttamisesta ja itseni kuvaamisesta, onko tämä normaalia? Siis olenko exhibitionisti tai jotain? Katselen myös pornografiaa, yleensä joka ilta. Yleisimmin hentaita pornograafista animea tai mangaa jossa esiintyy "trap" hahmoja tytöiltä näyttäviä poikia tunnen pornon vievän aikaa yöuniltani joita tarvitsisin lukiossa.

Joskus ihastun anime- tai kirjahahmoon joka ihmetyttää minua jälkeenpäin. Kun pidän jostakin hahmosta, kuvittelen hänen kulkevan rinnallani koulussa yms. Olen alistuva ja haluaisin myös pukeutua tytöksi sekä tulla köytetyksi.

Pelkään erikoisten halujeni sekä useiden fetissieni ajavan karille tulevat rakkaussuhteeni jos niitä tulee olemaan. Myös mahdollisista keskustelupalstoista olisi mukava tietää. Kiitos vastauksista jo etukäteen, hei hei! Hei olen Pohjois-Suomesta päin oleva 20 vuotias nainen. Olen alkanut miettimään olenko bi tai lesbo. Täällä päin ei ole paljonkaan lesboja tai biseksuaaleja, joten minua vähän niin kuin pelottaa tulla ulos jos olen. Olen ollut useasti ihastunut ja rakastunutkin yhteen mieheen.

Mutta parisuhteessa en ole ollut. Niin tyhmältä kuin kuulostaakin, katsoin miehen ja naisen alaston kuvaa ja naisen kuva sai minut ns. Kun mietin lapsuuttani, minulla oli enemmän poikapuoleisia kavereita ja leikin heidän kanssaan. Olinkin enemmän poikamainen kuin tyttömäinen. Voiko tuollaista sitten edes verrata en tiedä. Halusin joltain apua tähän pohtimiseen ja vähän vertaistukea.

Olen 15 —vuotias ja biseksuaali, mutta vielä kaapissa perheen ja ystävieni kesken. Käyn itse suhteellisen säännöllisesti HLBT järjestöjen seksuaali- ja sukupuolivähemmistönuorille tarkoitetuissa ryhmissä kuten HeSetan nuorten illoissa, Sateenkaarikahvilassa, Tukinetin Sinuksi-chatissä ja yritän parhaani mukaan osallistua mahdollisimman moneen Pride-tapahtumaan, mutten ole pystynyt kertomaan siitä kellekään.

Aluksi stressasin siitä, pitäisikö minun kertoa tästä tai "tulla kaapista ulos", mutta ymmärsin olevani tyytyväinen niin vaikka olisi kiva kertoa kaverillekin, mutten tiedä, ymmärtääkö ne. Olen monesti mennessäni nuorten iltoihin, valehdellut äidilleni ja kavereilleni olinpaikastani ja valheiden lisääntyminen viimeaikoina — erityisesti biseksuaalisuuden hyväksyttyäni — on vaivannut minua suuresti ja tunsyyllisyyttä siitä, koska valehteleminen ja salailu ei ole tapaistani.

Haluaisin kyllä kertoa tästä jollekin, mutta pelkään sen myös leviävän. En halua heterojen luulevan sen olevan minulle niin iso asia tai kaikkea itsessäni. Aikaisemmassa kysymyksessä kerroin, etten olisi millään valmis kertomaan äidilleni. En varmaan sitä olekaan. Voisin kyllä sivussa mainita ettei sukupuoli tai tytön kanssa olo ole niin vakavaa.

MUTTA en olisi ehkä varma kertoisinko vierailuistani nuorten illoissa tai -kahvilassa, koska pelkään hänen luulevan, että haen tarkoituksella lisää osaa aiheesta elämääni..

Kiitos vielä etukäteen, tiedän tekstin olevan jo pitkä ja toivon ja uskon kaiken sanomanne auttavan, älkää tiivistäkö!

Olen vuotias jätkä ja haluaisin avautua seksuaalisuudesta jollekulle. Reilu vuosi sitten aloitin armeijan ja nyttemin opiskelen yliopistossa.

Olen aina esiintynyt heterona sekä kavereille että läheisille. Ongelmana on se, että viimeisien vuosien aikana olen huomannut ihastuneeni vain miehiin. Tytöt ovat omalla tavallaan söpöjä ja ihania, mutta melkein aina kiinnostus herää, kun tutustun paremmin johonkin jätkään..

Olen kerran seurustellut yhden tytön kanssa, mikä oli todella mukavaa ja pidin tytöstä kovasti, ero tuli sitten, kun aloitettiin koulut eri paikoissa.

Muuten en ole seurustellut kenenkään kanssa, vaikka olisin halunnut. Tälläkin hetkellä olen ihastunut korviani myöten yhteen luokan pojista, hauskaan ja pirteään hetero urheilijaan, joka on yksi uuden kaveripiirin jäsenistä. En kuitenkaan ole paljastanut kellekään mitään, koska pelkään. Minulla on nyt se oikea kaveripiiri, jossa viihdyn ja haluan olla, enkä haluaisi pilata juttua kertomalla, että pidän miehistä.

Plus uskon vahvasti, että asenteet muuttuu väkisinki jos kerron. Pelkään myös että juttu alkaa levitä, jos kerron asiasta jollekkin. En haluaisi kuunnella kun porukka kuiskuttais kun meen ohi "Kato toi on homo", ja mitä näitä nyt on. Aloitin kesällä salilla käynnin ja olen saanut juuri luokkalaisista hyviä salikavereita ja kauhistelen vain mitä tapahtuu jos kertoisin.

En haluais edes ajatella, iskä varmaan häätäis kotoa. Yhdelle etäiselle armeijakaverille olen maininnut sivunmennen asiasta ja häntä se ei hetkauttanut ja hän sanoi että se on okei, eikä tarvis häpeillä.

Silti on eri asia puhua asiasta jollekkin, joka on periaatteessa tuntematon ja asuu jossain muualla. Ihan niin kuin täällä, heh. Päivittäin ajattelen että, ei se mitään, ei kenenkään tartte tietää ja osaan elää asian kanssa. Mutta sitten aina joskus yön pimeinä tunteina melkein murrun, kun vaan tuntuu niin ahdistavalta ajatella kaikkea.

Tulevaisuutta, mitä jos joudun olemaan yksin, mitä jos kaikki jätkäkaverit heittää vaan homoläppää eikä ota vakavasti tai rupeaa kokonaan välttelemään. Mitä jos kerron ja vanhemmat saa tietää.

Nololtahan tällainen valittelu kuulostaa mutta tän kanssa oon joutunut elämään ja haluisin apua. Olen 19 v mies. Saan todella paljon seksuaalista nautintoa naisten vaatteisiin pukeutumisesta. Minua kuitenkin huolettaa oikeasti tämän normaalisuus. Teen tätä siis vain kotona. Ennen nukkumaan menoa koen morkkista ja koen itseni hulluksi jne. Naisten vaatteisiin pukeutuminen antaa mulle kuitenkin kiihotusta ja hyvää oloa, mutta samaan aikaan pahaa oloa.

Mistä se voi kertoa? Olen tilannut netistä naisten vaatteita. Haluisin enemmän ostaa oikeasta kaupasta. Mutta en ikimaailmassa kehtais, saatika sovittaa. Tai miten voisin toteuttaa paremmin fetissiä tai miten uskallan oikeeseen liikkeeseen ostamaan niitä. Olen jo ajatellut, että sanoisinko mun yhdelle parhaimmalle kaverille että tykkään tytöistäkin. Haluaisin sanoo sen sillee 'rennosti,' et ei se ottaisi sitä nii isona asiana.. Mutta musta on pari kertaa tuntunut jos kertoisin siskoillekin?

Äidille en ole vielä ihan valmis sanomaan mitään, koska tiedän jo valmiiksi että se ottaa sen väärin ja luulee et olen lesbo tai et olen ihan eri ihminen ja murrosikäkin siihen päälle vielä.. Olen nähnyt koulussa kiinnostavia tyyppejä ja aina miettinyt että onkohan nekin tällaisia kun mä? Mutta en vaan tiedä mitä sanoa. Tuntuu jo tietoisestikin et suurentelen asioita mun päässä, mutta kun mulla on jo tarpeeksi stressiä ja huolia koulunkäynnistä ja kunnon ylläpitämisestä ja sitä vielä tämä?!

Sen takia puhun avoimesti vaan vertaisilleni esim. Instagramissa, Whatsappissa tai Kikissä. Ainoo ongelma on se että sovelluksesta ei löydy ketään Suomesta. Voisiko joku kiva suomalainen avoimesti oma itsensä, perustaa sateenkaarikansalle oman sovelluksen iOS ja Androidille?? Jos Angry Birds on mahdollista, miksei tämäkin? Milloin päivitätte vertaisryhmien tietoja sivullenne?

Tulisi nyt kovaan tarpeeseen! Koitan tässä vielä tottua sen sanomiseen, vaikke se tuntuukin näin oudolta.. En vain tunne ketään ikäistäni Helsingistä, joka olisi minunlaiseni. Googlasin monta tuntia vain erilaisia vertaisryhmiä enkä löytänyt yhtäkään pääkaupunkiseudulta mieluusti Helsingin keskustasta.

En ole kaapista ulkonakaan vielä, eikä se minua haittaakaan, mutta haluaisin vain löytää jonkun ikäryhmästäni, joka käy tätä samaa juttua läpi. Pahinta on se kun tuntuu kuinka yksinäistä on kun ei pysty puhumaan muille minunlaisille sukupuolivähemmistöille. Missä ja milloin voisin heihin tutustua kasvotusten??

Olisin halunnut päästä viime kesäkuiseen Prideenkin muttei se ollut juuri sinä päivänä mahdollista. Tykkään jos mua kututaan Eliakseks. Oon 10 vanhasta asti tiennyet mussa on jotain vikaa mut vasta 12,5 vuotiaana ymmärsin et kyse oli mun sukupuoli identteetistä.

Oon poika joka on syntyny tytön kehoon. Tietenkin kielsin sen ja 13 vuotiaana kuitenkin tulin kaapista ystävilleni genderfluidina. Tänä kesänä riparin aikana aloin hyväksyyn itteeni. Oon saanu käsityksen et kirjeellä ois helpoin tulla kaapista vanhemmile joten nyt viiden yrityksen jälkeen en usko et saisin tätä paremmaks.

Kirjeessä selitän mu tilanteen ja jätin muutamia linkkejä hyville nettisivuille ja youtube-videoihin uppercasechase1: En vaan tiedä millon ois hyvä hetki jättää se kirje keittiön pöydälle nin että molemmat vanhemmistani lukisi sen. Illalla en halua sillä tiedän etten pystyisi nukkumaan ja aamulla en halua koska he eivät välttämättä lukis sitä.

Olen 40v nainen jolla on useita lapsia ja olen ollut naimisissa miehen kanssa. Kuitenkin olen 10v asti ihastunut tyttöihin. En kuitenkaan ole asialle aikanaan tehdä mitään.

Se ei ollut "normaalia". Aikuisiällä on ollut ihastumisia ja rakastumisia-salaa. Muutama vuosi sitten rakastuin ystävääni ja se ei vaan mene ohi. Nyt vihdoin olen eronnut. Pitkään olen halunnut ulos kaapista mutta miten? Pelottaa häviääkö ihmiset ympäriltäni? Olisin valmis julkistaman asian mutta haluaisin kerto ensin jo murrosiän saavuttaneille lapsilleni ja kummitytölleni. Ahdistaa olla kaapissa mutta vaikea tulla poiskin. On paljon muutakin sotkua elämässä niin nyt olisi ihan pakko saada tuo kaappi edes auki Lue vastaus.

Olen 19 vuotias enkä ole ennen tätä vuotta pohtinut sukupuoltani sen enempää. Pienenä osallistuin stereotypisesti ajatellen kummankin sukupuolen aktiviteetteihin ja pukeuduin milloin mekkoihin ja milloin veljeni vaatteisiin. Teini-iän kynnyksellä ystävieni naiseus nousi ylös enkä itse kokenut mukavaksi korostaa sukupuoltani. Kapinoin aina sukupuolten stereotypioita vastaan ja valitsin tahallani ei-tyttömäisiä vaihtoehtoja. Nykyään rintani ahdistavat minua ajoittain liikaa, mutta olen huomannut etten välttämättä toivo että olisin mielummin poika, lähinnä vain ettei minulla olisi rintoja.

En tiedä mitä ajatella tästä, minua pelottaa että tajuan olevani transsukupuolinen. En tajua miten omalla kohdalla sukupuolen ja seksuaalisuuden löytäminen ja hyväksyminen voi olla niin vaikeaa, kun muiden kohdalla hyväksyn sen muitta mutkitta. En edes tiedä mitä palautetta haen, mutta en tiedä miten pääsisin asiassa eteenpäin. Olen vuotias ihminen ja minua mietityttää se, että kumpaa sukupuolta olen vai olenko mitään. Ääneni on hyvin naisellinen, käytän meikkiä, käytän naisten vaatteita, ja ajattelen enemminkin enemmän naisellisesti kuin mitään miehisiä asioita.

Muuten olen kyllä poikamainen ihminen. Tämä vaivaa minua, koska en tunne, että olen oikeassa vartalossa poikana mutta toisaalta sitten taas en ole varma siitäkään, että tunnenko itseäni oikeeseen vartaloon tyttönäkään jos vaikka sukupuolen korjaukseen ryhtyisin. Tämä on se ongelma minulla ja toivon, että saisin jonkun vastauksen mistä olisi apua hämmentävälle tilanteelleni. Perheeni ja kaikki kaveripiirissäni ovat tienneet jo pitkään suuntautumisestani ja se on ollut kaikille täysin okei, enkä ole joutunut minkäänlaisen syrjinnän tai kiusaamisen kohteeksi sen takia ikinä.

Ongelmanani kuitenkin on, että vaikka minulla on ystäviä ja perhe, joille voin puhua niin silti tunnen olevani hirveen yksinäinen ja haluaisin kovasti päästä tutustumaan ja samaistumaan muihin seksuaalivähemmistöihin kuuluviin nuoriin täällä, mutta en oikein tiedä miten tai missä. Tuntuu välillä todella turhauttavalta ja joskus jopa mietin, että olen tän kylän ainoo sateenkaarinuori mikä kyllä todellisuudessa on mahdotonta Tämän kesän ajan on tää asia ahdistanut tosi paljon ja olen yrittänyt kaikkeni, että pääsisin puhumaan jollekkin tuntuu, että päässä napsahtaa kohta.

Setan nuortenryhmäkin kun on täällä päin olematonta näin kesällä: Hei, Olen kaapissa oleva 18v jätkä. Vaikka olen yrittänyt, en kiinnostu naisista samalla tavalla kuin miehistä. Harrastan tosissaan urheilua en halua kertoa pienen lajin nimeä , ja muutenkaan lähipiirini ei ole kovin avoin tämmöiselle. Itsellänikin on pitkään ollut vaikeuksia hyväksyä itseäni tällaisena ja pahimmillaan se on mennyt siihen pisteeseen, että yritän järjestelmällisesti piilottaa ominaisuutta itsestäni. Eihän se mitenkään ulospäin näy, mutta ihan varmuuden vuoksi.

Olen alkanut masentua sen takia, että en usko ikinä löytäväni seuraa itselleni. Sellaista, josta aidosti välittäisin, ja joka välittäisi minusta. Tulee jotenkin yksinäinen ja orpo olo. En ole yhtään kiinnostunut Prideista, Mr Gay Finland -kilpailuista yms vastaavista. En vain koe kuuluvani samalla lailla joukkoon, vaikka miehistä sytynkin. En halua tehdä asiasta numeroa tai ylikorostaa sitä.

Ennemminkin haluaisin vain että pystyisin itse ja lähipiirini itse sen hyväksymään joskus, mutta ei siitä tarvitsisi sen enempää jauhaa. Niin, pelkoni liittyy vain siihen että en usko ikinä löytäväni seuraa. Jotenkin tuntuu, että siinä neljä prosenttiyksikköä on ilmaa. Netistä olen löytänyt vain yhden illan juttuja hakevia neitimäisiä poikia ja toisaalta reippaasti keski-ikäisiä samalla asialla. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, mutta en ole kiinnostunut sellaisesta.

En ole käynyt homobaarissa, mutta kuulemma miljöö on suhteellisen samanlainen sielläkin. Oikeassa elämässä ns perinteisellä tavalla seuran hakeminen tuntuu mahdottomalta. Tarkoitan siis tutustumista toiseen työn tai harrastuksen kautta tai vaikkapa baarissa. Kun heterot voivat käytännössä lähestyä ketä tahansa vastakkaisen sukupuolen edustajaa, minun kaltaiseni joutuvat ensin arvuuttelemaan, kuka kuuluu siihen viiteen prosenttiin.

Jos arvaat väärin, saat pahimmillaan turpaasi tai menee ainakin maine. Eikä ainakaan löytynyt samanhenkistä. Tällaisesta minulla on jo nyt yksi kokemus.

Tässä vain ei saa turpaan niiltä yhdeksältä oikeakätiseltä, joita ensimmäiset sattuivat olemaan. Miten tämmöiset löytävät seuraa? Tarkoitan sellaisia ihan normaaleja perusjätkiä. En keski-iän ylittäneitä tai BB-julkkiksia. Onko sellaisia edes olemassa?

Monet kaverini, jotka tietävät minusta, ovat yrittäneet lohduttaa sanomalla tuntevansa monia kaapissa olevia kaltaisiani ihmisiä. Sen ovat vain sanoneet niin monet, että en enää usko siihen, kun en itse tunne yhtään.

Alan olla aika epätoivoinen, koska en vain ymmärrä. Toinen huoleni koskee perheen perustamista. Olen aina pitänyt itsestään selvänä lasten hankkimista, pidän lapsista valtavasti.

Käytännössä se taitaa vain jäädä haaveeksi. Moi, mä oon biseksuaali ja oon ollu siitä varma jo lähes vuoden. Oon tullu kaapsista ulos mun kaveriporukalle. Kaikkien mielestä asia oli okei ja olin siitä todella helpottunut. Siitä on aikaa jo muutamia kuukausia. Tuntuu, että kuitenkin mun biseksuaalisuus on jotenki sellanen "ei siitä tarvii puhua".

Mä nimenomaan haluaisin, että mun seksuaalisesta suuntutumisesta puhuttaisiin. Tiiän, voisin alottaa ite keskustelun mut musta vaan tuntuu, että ketään ei kiinnosta. Muutenki tuntuu et biseksuaalisuus on "kevyempi" juttu ku homoseksuaalisuus. Ymmärrän tollasen ajatusmallin periaatteessa, mut se vaa monesti ärsyttää ja harmittaa mua.

Mulle mun seksuaalisuus on iha älyttömän iso asia ja se on osa mua Lue vastaus. Olen syntyessäni naiseksi määritelty 16 vuotias ihminen. Noin puoli vuotta sitten aloin ajatella, pohtia, kyseenalaistaa sukupuoltani.

Aikaisemmin en oikeastaan ole ajatellut sukupuoltani sen kummemmin, olen vain ajatellut yksinkertaisesti, että kun olen biologisesti nainen ja minut on syntyessäni määritelty naiseksi, olen nainen. Tällä hetkellä ajatus siitä, että minulla ei ole sukupuolta ollenkaan tai että miehisyys ja naiseus sekoittuu minussa kokonaisuudeksi tuntuu hyvältä, oikealta ja koen vahvasti niin.

Haluaisin sen näkyvän minusta. Minulle tulee mieleen ainakin pukeutuminen. Mutta minä en tiedä, miten haluaisin pukeutua, millaisissa vaatteissa viihtyisin. En ehkä ainakaan tällä hetkellä koe tarvetta muokata vartaloani, minulla on melko suora vartalo, pienet rinnat.

Toisaalta, kun ajattelen asiaa, minusta tuntuu, se että ajattelen välillä kyseisellä tavalla, kertoo vain siitä että en jostain syystä halua myöntää asiaa itselleni.

Olen miettinyt lähiviikkoina sukupuoleeni liittyviä asioita todella paljon. Joskus ajatuksia on ollut niin paljon, etten ole yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään, enkä välttämättä illalla ole saanut nukutuksi. Olen jo jonkin aikaa kokenut epämääräisiä riittämättömyyden, tyytymättömyyden ja häpeän tunteita. Olen kokenut olevani ahdistunut ja peloissaan. Tällä hetkellä, näin runollisesti ilmaistuna minusta tuntuu, vaikkei häkin ovi ole suljettuna, olen siellä omasta tahdostani mutta jos päättäisinkin uskaltaa…?

.

Jalka fetissi porno foorumi homoseksuaaliseen

Haluaisin suhteeseen suuresti, mutta silti tunnen olevani liian nuori siihen. Latina sex homo eroottisia fantasioita kommentti tästä elämästä on ollut eräältä jalka fetissi porno foorumi homoseksuaaliseen sukulaiseltani. Usein tunnen seuraavana päivänä "krapulaa" eli mietin mitä taas tuli tehtyä. Pienenä rakastin kaikissa leikeissä olla poika, enkä ole ikinä erityisemmin pitänyt "tyttöjen leikeistä" kuten barbeista, kotileikeistä tms. Olen seurustellut sekä tyttöjen että poikien kanssa, mutta olen huomannut, että tyttöjen kanssa seurustelu tuntuu enemmän oikealta. Äidille en ole vielä ihan valmis sanomaan mitään, koska tiedän jo valmiiksi että se ottaa sen väärin ja luulee et olen lesbo tai et olen ihan eri ihminen ja murrosikäkin siihen päälle vielä. Joillekkin kavereille olen jo kertonut mutta kun asia koulussakin levisi niin kiusaamaanhan siinä ruettiin eikä sekään kokemus auta tässä ollenkaan.

TIGHT ASSES SEKSISEURAA KUOPIOSTA GAY

Hai Huot